tiistai 28. kesäkuuta 2011

0: Torey Hayden - Häkkipoika

(1983)
366s.

Kevin on 15-vuotias poika, joka on kokenut isäpuolensa taholta väkivaltaa ja on elänyt vuosia laitoksissa, puhumatta kenellekkään, piileskellen pöytien alla. Terapeutti Torey Hayden tulee laittamaan lapsen asiat järjestykseen, joten pian puhekkin alkaa sujua ja Kevin pääsee kymmenistä fobioistaan eroon. Kevinin isäpuoli on hakannut hänen siskonsa hengiltä ja siitä Kevin kertoo vähitellen Toreylle.

Kirjanmerkkejä oli lukenut tämän ja minäkin hankin pokkarin alesta. Oon lukenut aiemmin kaksi kirjaa Haydeniltä ja tämä oli huonompi kuin Aavetyttö, mutta parempi kuin Nukkelapsi...muistaakseni. Niistä on kuitenkin aikaa kun luin. Haydenin kieli on todella sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta tässä kirjassa loppua kohti alkoi puuduttaa, kun kaikki ns kamalat jutut oli jo kerrottu ja niitä ei selvästi ollut tulossa lisää. Tässä oli aika vähän semmoista järkyttävää tekstiä, mitä Aavetytön luettuani odotin. Oonks vähän sika ämmä?! En minä halua lapsille pahaa, mutta tämmöseltä kirjalta odotan kauheuksia.

En nyt laita quotea, kun kirjaan uhraantui niin paljon aikaa, eikä mitään sivua jäänyt mieleen. 

6,5/10

lauantai 11. kesäkuuta 2011

0: Albert Camus - Sivullinen

(1942)
160s.

Camus palkittiin Nobelilla 1957. Tää ei ollut mitenkään supermielenkiintoinen, mut sivuja oli onneksi vähän.

Meursault on mies, joka kirjan aluksi menee äitinsä hautajaisiin, missä ei itke. Sitten hän heilastelee Marieta, tupakoi, juo viiniä, ui ja lopulta tappaa miehen, jonka kanssa Meursaultin naapurilla on kränää. Loppupuoli kirjasta on oikeudenkäyntiä ja vankilassa kuolemantuomion odottelua.Erikoista on, miten kaikki poliisit ja oikeus (paitsi syyttäjä) suhtautuu Meursaultiin, vähän niinkuin hän ei ois tehnyt mitään väärää. Hyvä että edes vangitsemaan suostuvat.

Muutamia kysymyksiä, hieman sananvaihtoa asianajajani kanssa, ja kuulustelut olivat päättyneet. Asiani kulki kulkuaan, niin kuin tuomari itsekin sanoi. Joskus keskustelun ollessa yleisluontoista minutkin otettiin siihen mukaan. Aloin hengittää. Kukaan ei noina hetkinä ollut minulle ilkeä. Kaikki oli niin luonnollista, niin hyvin järjestettyä ja niin maltillisesti esitettyä, että minulle tuli sellainen naurettava tunne, kuin olisin ollut "perheen jäsen". Ja niiden yhdentoista kuukauden jälkeen, minkä tuota tutkintaa kesti, voin sanoa melkein kummastelleeni, että minua oli milloinkaan mikään muu ihahduttanut kuin nuo harvinaiset hetket, kun tuomari saatteli minua ovelleen ja taputti minua olkapäälle sanoen sydämmellisen näköisenä: "Asia on tältä päivältä lopussa, herra Antikristus".

7/10

0: Petri Tamminen - Mitä onni on



(2008)
191s.

Tämä oli ihan suht hauska ja nopealukuinen kirja. Voisin lukea lisääkin Tammisen tuotantoa. Petra on sitä joskus mulle vissiin mainostanut, siksi ostin tämänkin kirjan.

Kertoja on kirjailija, joka taiteilijaystävänsä Hannun kanssa päättää tehdä kirjan aiheesta suomalaisen miehen onni. Apurahat saatuaan, miehet alkavat haastatella mm lottovoittajaa, mandariinien maahantuojaa, juhannushääparia. Onnen etsintä ajaa miehet lopulta Tanskaan, missä kertoja yrittää lämmitellä suhdettä nuoruuden rakkaaseensa, vaikka kotona odottaa vaimo ja lapset.

Kävelykadun lounaspaikasta ja käsityöpuodista kauniisti hymyileviä tyttöjä löytyy lisää. Heitä oli tässä kaupungissa kaikkialla.
-Juuri tuommoiset viattomat hymyt on pahimpia, minä sanoin. -Tuommoiset hymyt rikkoo avioliittoja.
-Onko näin, Hannu sanoi niin kuin mies, joka ei ymmärrä keski-ikäistä miestä uhkaavista vaaroista mitään saati että piittaisi niistä.
-Nimenomaan tuommoiset hymyt johtaa miehiä harhaan, minä toistin.
Kun Hannu ei tuntunut vieläkään uskovan, aloin hermostua, kysyin eikö hän muka ymmärtänyt, millaisen katteettomien toiveiden vyöryn tuollainen viaton hymy miehessä laukaisi.
-Tuommoisessa huumassa on kuule särjetty tuhansia perusonnellisia avioliittoja. Tyttö vähän hymyilee ja heti mies unohtaa sen arkisen muijansa. Me keski-ikäiset miehet ollaan niin alttiita eikä sitä ymmärrä kukaan.

7,5/10

0: Maria Peura - On rakkautes ääretön


(2001)
224s.

Tämä oli aika surrealistinen. Tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta ja välillä pitää miettiiä, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä on mielikuvitusta. Tarina on aika rankka, en suosittele ihan herkimmille. Kuitenkin kauniisti kirjoitettu kirja ja lappilainen murre on mukavaa luettavaa, vaikka joitakin sanoja joutuu makustelemaan, että mitä tää nyt meinaa.

Saara on 6-vuotias, kun hän joutuu vanhempien alkoholismin takia muuttamaan mummolaan. Ukki käyttää Saaraa hyväkseen ja hakkaa mummoa, jolloin Saara pakenee mielikuvitusmaailmaansa. Saaralla on kesämökkinaapurien Pentti poika ystävänä. Lopulta ukki jää touhuistaan kiinni ja Saara pääsee turvaan.

Kylläpä Pentillä kestää. Ehkä hän on juossut toista reittiä. Vedän kynnet tassujen sisään ja maleksin ääneti mökin takapihalla. Pentin äidin ja isän ei tarvitse tietää, mitä minä ja Pentti teemme. Aivan pian Pentti tulee ja sitten voimme yhdessä nauraa ukin kuoliaaksi. Äkkiä pantteri vetää korvat luimuun.
Polulla ei näy Pentin jalanjälkiä. Juoksen mieleni sisälle, mutta hän ei ole sielläkään. Huudan Penttiä. Ääneni kimpoaa vuoren seinämästä ja tulee kaikuna takaisin. Kuulen vain oman ääneni. Se on kauhea ääni.
Kauhu haisee ukille.

7,5/10

0: Anja Snellman - Parvekejumalat


(2011)
315s.

Tällä kertaa Snellmannin kirjan aiheena on islam suomessa. Kirjan kertojina on Anis, 15-vuotias somalilaistyttö itä-Helsingistä, sekä vähän vanhempi suomalaistyttö, Zahra, joka on kääntynyt islamiin. Kirja oli mielenkiintoinen ja se oli pakko lukea päivässä, hyvä että maltoin kaupassa käydä välillä. Kirjan perusteella voisi olettaa, ettei islam ole "rauhan uskonto", aika kurjalta vaikutti Aniksen elämä loppuun asti. Sen sijaan suomalaisen tytön elämä oli ollut kamalaa ennen islamia. Kirja jätti taas osan tarinasta arvailujen varaan, joten toivottavasti joku muukin tämän lukee ja selventää minulle asioita.

Kerran rapussa istuessaan Anis kuuli uutispätkän alun: selostaja kuvaili kiihtyneesti kuinka Mekassa paloi koulu ja sieltä liekkejä ja savua pakoon sännänneiden tyttöjen päälle heitettiin säkkikangasta ja hiekkaa, minkä jälkeen tyttöjä piestiin ja kivitettiin, sillä he eivät olleet ehtineet palavasta talosta paetessaan ehtineet laittaa burkhia päälleen, tai heidän huivinsa ja kaapunsa olivat syttyneet tuleen ja paljastivat heidän ihoaan liikaa. Inshaa´Allah, selostaja toisteli. Kuinka kauhistuttavaa käytöstä Profeetan tyttäriltä!

8,5/10

torstai 9. kesäkuuta 2011

0: Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

(2010)
130s.

Tämä ei ole mun lukulistalla, mut luin, toistamiseen. Tykkään älyttömästi, yksi hauskimpia kirjoja, mitä oon ikinä lukenut. Luin tän kahdessa tunnissa (ekalla kerralla taisi mennä kolme) vaikka oon edelleen maailman hitain lukija, ett varmaan normaaleilla ihmisillä ei tähän mee kuin tunti. Ainoa huono puoli kirjassa onkin sen lyhyys, sillä olisin jaksanut tämän jäärän juttuja pidemminkin.

Kirjassa vanha mies jonka vaimo on laitoksessa, miettii mistä kaikesta mielensä pahoittaa. Esim uutistenlukijasta, nykymusiikista, light makkarasta.

Täytyykö tämäkin kuinka monta kertaa sanoa? Kengät ovat kävelyvälineet. Kenkien tarkoitus on helpottaa askellusta, niillä pitää päästä eteenpäin, saapua sinne minne on menossa ja jaksaa vielä takaisinkin. Niillä täytyy kyetä pistämään juoksuksi, jos tulee ilmahälytys taikka jos sattuu muistamaan, että kohta menee kauppa kiinni eikä kaapissa ole piimää.
Ihminen tarvitsee talvikengät eli huopikkaat, jotka on lämpöiset ja vieläpä hassunnäköiset, sehän muistuttaa paljon koiranpennun kuonoa. Sitten tarvitaan kaikkien muiden kausien kävelykengät, joiden tulee olla ehdottomasti nahkaa. Kun nahasta huolehtii, niin ne kestävät märän, mudan ja kylmän. Yhdet turhat kengät saa ihmisellä olla, niillä hoidetaan hautajaiset, sukulaispojan tai -tytön ylioppilasjuhlat ja maamiesseuran ruotsinristeily.

10/10

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

8. Anja Kauranen: Pelon maantiede

Nyk Anja Snellman
(1995)
 440s.
Meinas välillä usko loppua tämän kanssa. Ekat 300 sivua melkein oli vaan kertojan lapsuudesta, enkä ymmärrä, miksi se piti ihan niin tarkkaan kertoa. Tuli kyllä tuttu olo, ei sillä, mut vittu 300 sivua! Sen jälkeen alkoikin tapahtua. Aika harvat jutut kerrottiin suoraan, enimmäkseen kautta rantain. Olin nähnyt aiemmin tämän elokuvana, joka onkin täysin erilainen, kuin kirja. Siks ootinkin koko ajan millon alkaa elokuvan tapahtumia tulla, mut ei ikinä! Olisin tykänny tästä paljon enemmän, jos nuoruusjorinoita ois ollu vähemmän ja ite asiaa enemmän.

Eka kuvaillaan kertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta hartaasti. Kertoja (hmm, mikä sen nimi oli? ...joku Lyyra) on aikuisena hammaslääkäri. Hän pääsee mukaan yliopiston naistutkimuksen järjestämään salaiseen juttuun, jossa kostetaan kaikille maailman raiskareille ja muille paskiaisille kunnolla nappaamalla niitä kadulta pakuun ja lopulta myrkyttämällä.

Sittemmin kaupungilla alettiin kertoilla myös niiden yöllisistä opintopiireistä, sähköpostiverkostoista, erilaisista poluista ja niin sanotusta varjo-opetuksesta eli Keskiyön Instituutista johon opiskelijat valitaan erityisen tiheällä seulalla ja milloin minkäkinlaisin vaatimuksin. Jossa luennot alkavat kun sade lakkaa, ja kuinka muistelutyön tentti suoritetaan itkemällä ja tärisemällä. Kuulin että naisilla on Helsingin lähistössä joku saari jossa ne kokoontuvat yöllisiin menoihinsa. Ja biologisen kellonsakin ne ovat lyöneet pirstaleiksi, ainakin osa niistä, laihduttaneet tai lääkinneet tahallaan kuukautisensa pois.

8/10

torstai 2. kesäkuuta 2011

1. Bret Easton Ellis: Amerikan Psyko

(American Psycho, 1991)
448 s.

Mörri suositteli ja lainasi. Sillä olis kai ollut tämä myös englanniksi (?), mutta jostain syystä sen kummemmin ajattelematta otin lainaan suomenkielisen version. Välillä kieli vähän tökki, mutta ei kuitenkaan niin paljoa etten olis pystynyt lukemisesta nauttimaan.

Patrick Bateman on varakas, yläluokkainen nuori mies, jonka elämäntyyli on kallis ja hienostunut. Päällepäin hän on kuin kuka tahansa Wall Streetin juppi, mutta virheettömän ulkokuoren alla piilee neuroottinen sarjamurhaaja. 
Patrick on kirjan kertoja, joten lukiessa eletään hänen päänsä sisällä, ja kirjan edetessä ilmenee koko ajan enenevässä määrin merkkejä Patrickin murenevasta mielenterveydestä.

Tämä oli kyllä hieno kirja. Olin aiemmin nähnyt vain leffan, joka oli kyllä sinällään hyvä, mutta ei pystynyt kirjan tavoin avaamaan Patrickin hahmoa. Parasta antia oli kirjan loppupuolella, kun Patrick alkaa toden teolla seota. 
Tappaminen on Patrickille melko arkipäiväinen asia, ja hän kertoo tekemistään murhista (yksityiskohtaisesti) yhtä suurella tunteella kuin kuvailee (vielä yksityiskohtaisemmin) tapaamiensa ihmisten vaatteita. Irtileikattuja vaginoita mainitaan sivulauseissa. Patrick on ihana <3

Vaikka olen ensin tyytyväinen itseeni, äkkiä sisälleni jysähtää murheellinen epätoivo siitä, miten hyödytöntä, miten erinomaisen kivutonta on ottaa lapselta henki. Tällä edessäni olevalla pienellä ja kouristuneella ja verisellä esineellä ei ole mitään varsinaista historiaa, mitään merkittävää menneisyyttä, eikä mitään ole oikeastaan menetetty. On paljon pahempaa (ja nautinnollisempaa) ottaa hengiltä parhaassa iässään oleva mies tai nainen, jonka henkilöhistoria on täydellä alulla ja jolla on puoliso, ystäväverkosto, ura; joku sellainen, jonka kuolema järkyttää monin verroin lapsen kuolemaa enemmän paljon useampia pohjattomaan suruun kykeneviä ihmisiä ja pilaa ehkä paljon useamman ihmisen elämän kuin tämän pojan tarkoitukseton, mitätön kuolema.

9/10

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

39. Mikko Rimminen: Nenäpäivä


(2010)
 339s.

Minä en nyt oikein tiedä, että vihasinko vai rakastinko tätä kirjaa. Ainakin minä odotin, että tämä ois ollut paljon huonompi. Alkuun kirja oli aika hauska, mut sit muuttui koheltamiseksi, josta oli välillä vaikea saada selvää, mitä oikein tapahtuu. Puolessa välissä hiki valui kun ärsytti niin paljon, kun kaikki piti kertoa niin tarkkaan, joka helvetin lumihiutale kuvailla. Hahmot oli kuitenkin aika miellyttäviä ja no, kukaan ei raivostuttanut. Paljon tässä oli ihan uusia sanoja. Meinasin aluksi listata ne, mut sit siitä tuntui tulevan liikaa vaivaa. Rimmisen kieli on jotenkin poreilevaa. Kirja sai Finlandia-palkinnon.

Irma on yksinäinen nainen Hakaniemestä. Hän päätyy Keravalle, missä soittaa jonkun random ihmisen ovikelloa. Irma keksii hätäpäissään valheen, että hän on kyselytutkija ja käyttää tätä valhetta aika monella ovella, vain päästäkseen juttelemaan ihmisten kanssa. Hän ystävystyy Irja-nimisen naisen kanssa, mutta kaikki ei katso hyvällä Irman pähkinäkyselyitä, sitten onkin poliisit kannoilla.

Silti oli nyt vain pakko huudahtaa puhelimeen Irjahyvää, hirveästianteeksia ja sitten että voinhanminäsoittaakohtatakaisinheiheituuttuut. Tuut tuut sanoin varmuuden vuoksi itse, mikä ei tuntunut enää yhtään hyvältä ajatukselta siinä vaiheessa kun töhmin puhelua katkeille.

7.5/10