(Dune, 1965)
280s. + 251s. + 262s.
Dyyni-sarjan ensimmäinen kirja, joka on suomennettu kolmessa osassa. Veljen suosittelema tieteiskirjallisuuden klassikko, jonka lukemiseen multa meni kaikki viisi kirjaston uusintakertaa :D Aloitin kesällä ja luin ensimmäisen osan, aloitin toista muutaman sivun ja sitten tuli pitkä tauko. Tauon jälkeen katsoin parhaaksi aloittaa taas alusta, ja luin ekan osan uudelleen. Ja taas tuli tauko! Lopulta päädyin lukemaan ekan osan KOLMANNEN kerran ja samoilla tulilla sain luettua loputkin osat. On se joskus vaikeeta. Tämä selittää nyt sen, miksi en oo puoleen vuoteen kirjoittanut yhtään entryä. Onneksi Mörri on pysynyt ahkerana ja päivittänyt blogia.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kauas tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on levittäytynyt asumaan lukemattomille planeetoille. Planeetoilla hallitsevat eri suursuvut, ja ylimmässä vallassa universumissa on Padišah-keisari. Teknologiaa on, mutta ajattelevista koneista on luovuttu ja niiden sijaan keskitytty ihmisten henkiseen ja fyysiseen kouluttamiseen. Bene Gesserit -järjestön päämääränä on jalostaa ihmisrotua yhä pidemmälle.
Tapahtumien keskuksena on aavikkoplaneetta Arrakis, joka tunnetaan myös nimellä Dyyni. Keskeisimpiä henkilöitä ovat herttuan poika Paul Atreides ja hänen äitinsä, benegesseriitta lady Jessica. Suuressa osassa ovat myös Arrakisin alkuasukkaat, aavikoiden hiekkakansa fremenit.
Kirja yhdistelee politiikkaa, uskontoa, ekologiaa, mystiikkaa ja paljon muuta. Kokonaisuus on hämmästyttävän syvä, Herbert on todellakin luonut kokonaisen maailman. Yksityiskohtia ja taustatietoa on valtavasti. Monimutkaiset motiivit ja yhteydet tekevät lukemisesta välillä hieman raskasta, pitää siis todellakin syventyä. Myös sanastoon sisälle pääseminen vaatii vähän keskittymistä, ja siinä mielessä ekan osan lukeminen useampaan kertaan ei ollut yhtään pahitteeksi.
Kirjan paikka klassikkona on helppo ymmärtää. Herbert kirjoitti Dyynin vuonna 1965, mutta mikään ei vanhenna sitä luettuna vuonna 2012. Tietokoneiden puuttuminen on siihen suuri syy, sillä useinhan vanhempi scifi kompastuu nykyään siihen, että tieteisfiktiona esitetyt asiat ovatkin jo ihan arkipäivää, elleivät suorastaan vanhentuneita.
Nousi mun lempikirjojen joukkoon.
"Rohto on vaarallista", nainen sanoi, "mutta se antaa näkökyvyn. Kun totuudensanoja on rohdon vaikutuksen alaisena, hän voi katsoa moniin paikkoihin muistissaan - ruumiinsa muistissa. Me katsomme pitkin niin monia menneisyyden teitä... mutta vain naisten teitä." Hänen äänensä alkoi kuulostaa surulliselta. "Mutta on paikka minne ei kukaan totuudensanoja voi nähdä. Se inhottaa ja kauhistuttaa meitä. Sanotaan, että kerran on tuleva mies, jolle rohto lahjoittaa sisäisen silmän. Hän katsoo sinne minne me emme voi nähdä - sekä naisellisiin että miehisiin menneisyyksiin."
"Teidän Kwisatz Haderachinne?"
"Niin, hän joka voi olla monessa paikassa yhtaikaa: Kwisatz Haderach. Monet miehet ovat yrittäneet rohtoa...hyvin monet, mutta kukaan ei ole onnistunut."
"Hekö yrittivät ja epäonnistuivat kaikki?"
"Voi ei." Nainen pudisti päätään. "He yrittivät ja kuolivat."
9.5/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti