0: Tuomas Kyrö - Miniä

(2012)

  122s. 

Tämä on itsenäinen jatko-osa Mielensäpahoittajalle eli tän voi vaikka lukea ensin, mut silti suosittelisin ekaks aiempaa. Kirja oli hyvin hauska lähes koko kestonsa, vain viimeisillä sivuilla oli vakavuutta. Ei niin traaginen, kuin Mielensäpahoittaja, muttei myöskään minusta ihan yhtä hyvä.

Mielensäpahoittajan poika menee tämän luokse sysisuomeen käymään ja sieltä ilmoittaa vaimolleen, että Mielensäpahoittaja tulee heille Espooseen joksikin aikaa ja poika jää vielä hoitelemaan asioita maalle. Miniän pitää selvitä samalla appiukkonsa vierailusta, sekä töihinsä kuuluvista maakaupoista venäläisten kanssa.

Kuljettaja kantaa tavarat eteiseen.

-Mihinkä lantut?

-Kellariin, appiukko huutaa takapenkiltä.

-Hei vaan teille molemmille, minä sanon. -Kun ei meillä ole kellaria, appi-hyvä.

-Kyllä pitää olla. Mitenkäs minä yhtäkkiä hyvä olen?

-Jätä ne vaikka siihen eteiseen, niin minä pistän jääkaappiin.

Taksikuski mutisee jotain. Kysyn miten ajomatka sujui, millainen ajokeli.

-Hartsilan aapeeseellä nähtiin neekeri. Puhu Suomea.

8,5/10

0: Emily Mcguire - Taming the beast

(2004)

317s

Tein tämmösen huomion, että luen aikalailla kirjoja joissa käsitellään paljon seksiä. Mut niitten pitää kuitenkin olla tosi hyvin kirjoitettuja, eikä mitään Harlekiineja. Tämä oli erityisen hyvä kirja, siitä kertoo se, ett melkein kaiken valveillaoloajan mietin, ett pitäis lukee ja haluan lukee lisää ja lopun lähestyessä aloin jarrutella, koska tää oli niin upea kokemus, etten halunnu sen ikinä loppuvan. Eli siis tämä kirja oli valtavan hyvä. Nyt on sisällä tyhjyys, kun mikään ei tunnu kiinnostavan yhtä paljon.

Sarah on 14-vuotias koululainen, joka ajautuu todella kieroon suhteeseen 38-vuotiaan opettajansa herra Carrin kanssa. Suhde jatkuu jonkun aikaa, kunnes opettajan vaimolle selviää ja hän pakottaa heidät muuttamaan muualle. Sarah murtuu täysin ja aloittaa hillittömän sekoilun, sekstaa kaikkien halukkaiden kanssa, missä vaan, milloin vaan. Hänet heitetään pois kotoa. Tarina siirtyy siihen, että Saras on 22 ja opiskelun ohessa elättää itsensä ja jatkaa sekoilua. Kunnes eräänä päivänä hänen elämäänsä astuu uudestaan herra Carr. Heidän tuhoisa suhteensa alkaa uudestaan ja kaikkien elämä menee raiteiltaan, erityisesti Sarahin parhaan ystävän Jamien.

Then while reading the scene in Richard III where Richard seduces the newly widowed Anne, Sarah became so frenzied she fell off the sofa, overturning the ashtray and hitting her head, hard, on the floorboards. As she sat amongst the scattered ash, rubbing her forehead, she wondered wheter Jamie was right. Maybe her interest in sex was abnormal, her hunger excessive. Maybe falling off furniture while reading Shakespeare was perverse.

10/10

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

(1977)

128 s.

Listan ulkopuolelta. Tämäkin on Pielaveden kirjaston poistoista, voi mikä aarre! Ostin tämän 6-vuotiaalle kummitytölleni, mut luin ensin itse vanhojen aikojen muistoksi. Isä on lukenut tätä mulle kun olin pieni, en oo ihan varma oonko itse lukenut koskaan tätä ennen. 

Nuori Reeta-tyttö on perheensä kanssa viettämässä kesälomaa rannikolla, kun mereltä huuhtoutuu hänen luokseen litimärkä nalle. Nalle on ajelehtinut yksinäisenä maailman merillä vuoden päivät, ja ystävystyy välittömästi Reetan ja hänen Laulavan Lintukoiransa kanssa. Kaikki kolme pitävät runoilusta ja laulujen keksimisestä, joten kirjassa on paljon riimittelyä.

Tiesin että tämä on hyvä, mutta en muistanut että näin hyvä! Hauska ja hellyyttävä kirja. Tämä on oikein hyvää lukemista aikuisellekin, jos vähän lapsenmieltä löytyy. Kirjoitustyyli on mainio.

- Hei siellä, sanoi Uppo-Nalle tähdille ja samalla se tunsi, miten yökaste laskeutui sen turkille. Uppo-Nalle tuli kosteammaksi ja tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi. Se ei edes säikähtänyt kun joku mourusi läheisyydessä. 

- Kas, vanhan kalastajan kissa ja värittömänä, sanoi Reeta.

- Missä sen värit ovat? kysyi Uppo-Nalle. Reeta kertoi:

Kuutamossa kissoista pois värit katoaa.

Punainen ja keltainen on silloin harmajaa.

Pissalle kun kuutamossa kulkee kissapolo,

sillä on niin kummallisen ahdistunut olo.

Siksi kissa kuutamossa ryhtyy naukumaan,

kuullaksensa onko edes ääni ennallaan.

10/10

Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

(Белый Бим Чёрное ухо, 1971)  

252 s.

 

Listan ulkopuolelta, löysin Pielaveden kirjaston poistomyynnistä. Luin tämän jo vähän aikaa sitten.

Vanhan miehen sydänystävä on hänen gordoninsetterinsä Bim, joka on värityksensä vuoksi saanut lempinimen Mustakorva. Ivan rakastaa koiraansa yli kaiken, ja koira häntä. Kun Ivanin on lähdettävä Moskovaan sydänleikkaukseen, hän pyytää naapurin rouvaa käymään Bimin luona ja pitämään tästä huolta. Bim on kuitenkin onneton ilman isäntäänsä ja karkaa, ainoana päämääränään löytää hänet. Matkallaan koira kohtaa erilaisia ihmisiä ja huomaa, etteivät kaikki ole yhtä lempeitä ja luotettavia kuin hänen Ivaninsa.

Kirja on hyvin koskettava kertomus koiran ehdottomasta rakkaudesta ja uskollisuudesta. Oon tosi herkkis, joten tämän lukeminen oli aikamoinen kokemus. Lieventävänä asianhaarana toimi se, että luin tämän Pielavedellä ja ympärillä oli koko ajan ihmisiä, joten nieleskelin liikutusta parhaani mukaan :D Jos olisin lukenut kotona, olisin melko varmasti kyynelehtinyt enemmän. 

Tästä on nyt vähän vaikeeta kertoa, kun en halua paljastaa mikä tässä oli niin raastavaa!

Kirjoitustyyli oli miellyttävä, aika paljon samanoloinen kuin Stalkerissa, ett onko tää nyt jotain 70-luvun neuvostotyyliä sitten?

Bim uskoi ihmisen hyvyyteen. Usko on suuri asia. Ja rakkaus. Jollei koiralla ole tuota uskoa - se ei ole enää mikään koira vaan vapaa susi tai (mikä vielä pahempaa) kulkurakki. Nämä kaksi mahdollisuutta ovat jokaisen koiran valittavissa, jos se lakkaa uskomasta isäntäänsä ja lähtee tämän luota tai jos se ajetaan pois. Mutta surku on sellaista koiraa joka menettää rakkaan ystävänsä, ihmisen, ryhtyen etsimään ja odottamaan häntä. Silloin se ei pysty olemaan sen enempää vapaa susi kuin tavallinen kulkukoirakaan vaan jää siksi samaksi koiraksi kuin ennenkin, syvästi uskolliseksi menetetylle ystävälleen mutta yksinäiseksi elämänsä loppuun asti.
En ryhdy, rakas lukijani, kertomaan niistä monista tositarinoista, jotka kuvailevat tuollaista vuosikautista ja koiran elämän loppuun kestävää uskollisuutta. Minä kerron vain yhdestä ainoasta, Bimistä jolla oli musta korva.

9.5/10

0: Daniil Harms - Sattumia

 

(en tiedä milloin kirjoitettu)

211s.

Inhottava sammakko kannessa. Jaaha, en sit näköjään marraskuun jälkeen oo saanut mitään luettua. Tai olen, kymmeniä sarjakuvia, mut romaanit ja vastaavat jääneet kaikki kesken. Monta on yöpöydällä pinossa. Tämä kirja oli hyvin hauska, pieniä absurdeja ja surrealistisia tarinoita, joissa tapahtumat on usein unenomaisia. Tai siis semmoisia, mitä tapahtuu usein unissa, mut ei todellisuudessa. Äh, mitä mä selitän. Nauroin tälle kirjalle monta kertaa, ett suosittelen kyllä jos hullutuksia haluaa lukea. Ja tästä on kevyt aloittaa neuvostokirjallisuuteen tutustuminen (wink petra). Vaikka tää on aika vanha, tai vanha ja vanha, kun en edes tiedä milloin kirjoitettu, mut Harms on elänyt 1906-1942, mut silti oli erittäis humoristinen. Usein ajattelen, ettei huumorintajua ollut silloin kun maailma oli vielä mustavalkoinen. Ei ainakaan Neuvostoliitossa.

Miliisi yritti nostaa kassaneitiä lattialta - mutta turhaan, sillä kassaneiti oli hyvin pyylevä. 

-Ottakaa sitä jaloista kiinni, hedelmäkauppias neuvoi.

-Ei, keskeytti myymälänhoitaja - tämä kassaneiti on minulle kuin oma vaimo. Sen vuoksi pyydän teitä, älkää paljastako hänen alaruumistaa.

Ja kassaneiti sanoi: -Kuulitteko? Jättäkää alaruumiini rauhaan!

9/10

18. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

(2007)

270 s.

Taas Mörrin suosittelema kirja, josta löytyy myös Mörrin entry.

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka on lapsesta asti haaveillut olevansa ruotsalainen. Hänen mielestään Ruotsi on joka suhteessa ihanteellinen maa - ruotsalainen sosiaalidemokratia pitää huolen kansalaisista, ruotsalainen empatia on ehtymätön luonnonvara, idylliset ruotsalaisperheet kasvattavat tasapainoisia yhteiskunnan jäseniä. 

Kirja kertoo siis Mikon ruotsalaisuudentavoittelusta, enempää en sano etten spoilaa.

Ennakkoon odotin Mikko Virtasen olevan vain koominen Ruotsi-fanaatikko, mutta melko pian selvisi että hän on vähän enemmän. Olin siis positiivisesti yllättynyt, että Mikko ei olekaan ihan terve :D Meno käy ennen pitkää aika hulluksi, ja sitä oli viihdyttävää lukea. Tykkäsin tästä kirjasta vähän enemmän kuin etukäteen olisin odottanut siis.

  

Jos oli Per Albin kansankodin isä, oli Tage Erlander luotettava rakentaja. Hän oli viimeiseen pisaraan kansankodin mies. Hänen kotinumeronsa 256271 oli puhelinluettelossa. Pääministerille sai soittaa jos maassa oli jotain vialla. Harvoin kenenkään tarvitsi soittaa. Minulla on numero matkapuhelimessani, siinä lukee vain "Tage", en tunne muita Tageja, ei ole muita Tageja. Soitan siihen joskus vaikeina hetkinä. Siellä vastaa Solveig Nilsson. Hän toivoo etten soittaisi niin usein.

8.5/10

15. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

(2010)

130 s.

Tämä oli ihan helevetin hyvä kirja! Mörrin suosittelema, ja blogista löytyy myös Mörrin kirjoittama entry tästä. Nauroin paljon ääneen, vähintään joka toisella sivulla oli jotain mikä olis tehnyt mieli lukea ääneen kanssaihmisille.

Mielensäpahoittaja on vanha perisuomalainen mies, joka rohkenee kertoa mikä asioissa on vikana. Kyllä pitäisi kaiken olla niinkuin ennen vanhaan. Nykypäivänä lähettelee miniät ystävänpäiväkortteja, jouluna syödään kalkkunaa, ihmiset eivät osaa jonottaa, hanavedestä pitää kahvilassa maksaa, Arvi Lind on poistunut studiosta, ihmisillä ei ole talkoohenkeä ja mäkihyppylähetykset ovat määrämittaisia.

Miten pystyy verrattain nuori ihminen tuottamaan tällaista tekstiä? No, kirjan takasivulla on kyllä lainaus Kyröltä: "Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun kutsuvat nuoreksi kirjailijaksi. Ennen tässä iässä saatiin lapsenlapsia tai reuma. Henkinen ikäni on vähintään 83. Haluan syödä viiliä ja kuunnella seinäkelloa, mutta kirjoja pitää muka kirjoittaa ja viedä lapsia tarhaan. Kyllä pitäisi olla useammin sunnuntai. Tai ainakin 1980-luku." 

Se yllätti, että kirjassa oli vakavuuttakin. Nuorena rintamalla samanikäisiä poikia kuoli, vaimo on hoitokodissa, ainoa ystävä vastikään haudattu. Tämä on vanhan ihmisen elämä, eikä pelkästään kattaus humoristista asioiden arvostelua.

Luetan tämän samantien veljellä ja miehellä, ja voin lämpimästi suositella kaikille, joilla on huumorintajua.  Kirja oli läpeensä niin mainio, että on vaikea valita tähän vain yhtä pätkää.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menin jäiden lähdön jälkeen rantaan. Monet ajat olin odottanut, että huomenna avataan kalakausi, ylihuomenna tehdään maitoon keitto, sinne perunaa, porkkanaa ja tölkistä herneitä ja ai että. Katiskalla piti se saalis vetää. Aina se on ollut talvet saunan seinustalla, hyvä katiska.

Vene oli paikoillaan, mutta oliko katiska? Kyllä ei ollut. Se oli hyvä katiska, ostettu Paanasen liikkeestä kesäkuussa kuusikymmentäneljä, minulla on mainos ja kuitit kuule ihminen tallella. Siihen aikaan sanomalehdet painettiin paremmalle paperille, niihin kirjoitettiin parempia juttuja ja kahvi maistui aamuisin paremmalle."

10/10