Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

(Белый Бим Чёрное ухо, 1971)  

252 s.

 

Listan ulkopuolelta, löysin Pielaveden kirjaston poistomyynnistä. Luin tämän jo vähän aikaa sitten.

Vanhan miehen sydänystävä on hänen gordoninsetterinsä Bim, joka on värityksensä vuoksi saanut lempinimen Mustakorva. Ivan rakastaa koiraansa yli kaiken, ja koira häntä. Kun Ivanin on lähdettävä Moskovaan sydänleikkaukseen, hän pyytää naapurin rouvaa käymään Bimin luona ja pitämään tästä huolta. Bim on kuitenkin onneton ilman isäntäänsä ja karkaa, ainoana päämääränään löytää hänet. Matkallaan koira kohtaa erilaisia ihmisiä ja huomaa, etteivät kaikki ole yhtä lempeitä ja luotettavia kuin hänen Ivaninsa.

Kirja on hyvin koskettava kertomus koiran ehdottomasta rakkaudesta ja uskollisuudesta. Oon tosi herkkis, joten tämän lukeminen oli aikamoinen kokemus. Lieventävänä asianhaarana toimi se, että luin tämän Pielavedellä ja ympärillä oli koko ajan ihmisiä, joten nieleskelin liikutusta parhaani mukaan :D Jos olisin lukenut kotona, olisin melko varmasti kyynelehtinyt enemmän. 

Tästä on nyt vähän vaikeeta kertoa, kun en halua paljastaa mikä tässä oli niin raastavaa!

Kirjoitustyyli oli miellyttävä, aika paljon samanoloinen kuin Stalkerissa, ett onko tää nyt jotain 70-luvun neuvostotyyliä sitten?

Bim uskoi ihmisen hyvyyteen. Usko on suuri asia. Ja rakkaus. Jollei koiralla ole tuota uskoa - se ei ole enää mikään koira vaan vapaa susi tai (mikä vielä pahempaa) kulkurakki. Nämä kaksi mahdollisuutta ovat jokaisen koiran valittavissa, jos se lakkaa uskomasta isäntäänsä ja lähtee tämän luota tai jos se ajetaan pois. Mutta surku on sellaista koiraa joka menettää rakkaan ystävänsä, ihmisen, ryhtyen etsimään ja odottamaan häntä. Silloin se ei pysty olemaan sen enempää vapaa susi kuin tavallinen kulkukoirakaan vaan jää siksi samaksi koiraksi kuin ennenkin, syvästi uskolliseksi menetetylle ystävälleen mutta yksinäiseksi elämänsä loppuun asti.
En ryhdy, rakas lukijani, kertomaan niistä monista tositarinoista, jotka kuvailevat tuollaista vuosikautista ja koiran elämän loppuun kestävää uskollisuutta. Minä kerron vain yhdestä ainoasta, Bimistä jolla oli musta korva.

9.5/10

0: Daniil Harms - Sattumia

 

(en tiedä milloin kirjoitettu)

211s.

Inhottava sammakko kannessa. Jaaha, en sit näköjään marraskuun jälkeen oo saanut mitään luettua. Tai olen, kymmeniä sarjakuvia, mut romaanit ja vastaavat jääneet kaikki kesken. Monta on yöpöydällä pinossa. Tämä kirja oli hyvin hauska, pieniä absurdeja ja surrealistisia tarinoita, joissa tapahtumat on usein unenomaisia. Tai siis semmoisia, mitä tapahtuu usein unissa, mut ei todellisuudessa. Äh, mitä mä selitän. Nauroin tälle kirjalle monta kertaa, ett suosittelen kyllä jos hullutuksia haluaa lukea. Ja tästä on kevyt aloittaa neuvostokirjallisuuteen tutustuminen (wink petra). Vaikka tää on aika vanha, tai vanha ja vanha, kun en edes tiedä milloin kirjoitettu, mut Harms on elänyt 1906-1942, mut silti oli erittäis humoristinen. Usein ajattelen, ettei huumorintajua ollut silloin kun maailma oli vielä mustavalkoinen. Ei ainakaan Neuvostoliitossa.

Miliisi yritti nostaa kassaneitiä lattialta - mutta turhaan, sillä kassaneiti oli hyvin pyylevä. 

-Ottakaa sitä jaloista kiinni, hedelmäkauppias neuvoi.

-Ei, keskeytti myymälänhoitaja - tämä kassaneiti on minulle kuin oma vaimo. Sen vuoksi pyydän teitä, älkää paljastako hänen alaruumistaa.

Ja kassaneiti sanoi: -Kuulitteko? Jättäkää alaruumiini rauhaan!

9/10

18. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

(2007)

270 s.

Taas Mörrin suosittelema kirja, josta löytyy myös Mörrin entry.

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka on lapsesta asti haaveillut olevansa ruotsalainen. Hänen mielestään Ruotsi on joka suhteessa ihanteellinen maa - ruotsalainen sosiaalidemokratia pitää huolen kansalaisista, ruotsalainen empatia on ehtymätön luonnonvara, idylliset ruotsalaisperheet kasvattavat tasapainoisia yhteiskunnan jäseniä. 

Kirja kertoo siis Mikon ruotsalaisuudentavoittelusta, enempää en sano etten spoilaa.

Ennakkoon odotin Mikko Virtasen olevan vain koominen Ruotsi-fanaatikko, mutta melko pian selvisi että hän on vähän enemmän. Olin siis positiivisesti yllättynyt, että Mikko ei olekaan ihan terve :D Meno käy ennen pitkää aika hulluksi, ja sitä oli viihdyttävää lukea. Tykkäsin tästä kirjasta vähän enemmän kuin etukäteen olisin odottanut siis.

  

Jos oli Per Albin kansankodin isä, oli Tage Erlander luotettava rakentaja. Hän oli viimeiseen pisaraan kansankodin mies. Hänen kotinumeronsa 256271 oli puhelinluettelossa. Pääministerille sai soittaa jos maassa oli jotain vialla. Harvoin kenenkään tarvitsi soittaa. Minulla on numero matkapuhelimessani, siinä lukee vain "Tage", en tunne muita Tageja, ei ole muita Tageja. Soitan siihen joskus vaikeina hetkinä. Siellä vastaa Solveig Nilsson. Hän toivoo etten soittaisi niin usein.

8.5/10

15. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

(2010)

130 s.

Tämä oli ihan helevetin hyvä kirja! Mörrin suosittelema, ja blogista löytyy myös Mörrin kirjoittama entry tästä. Nauroin paljon ääneen, vähintään joka toisella sivulla oli jotain mikä olis tehnyt mieli lukea ääneen kanssaihmisille.

Mielensäpahoittaja on vanha perisuomalainen mies, joka rohkenee kertoa mikä asioissa on vikana. Kyllä pitäisi kaiken olla niinkuin ennen vanhaan. Nykypäivänä lähettelee miniät ystävänpäiväkortteja, jouluna syödään kalkkunaa, ihmiset eivät osaa jonottaa, hanavedestä pitää kahvilassa maksaa, Arvi Lind on poistunut studiosta, ihmisillä ei ole talkoohenkeä ja mäkihyppylähetykset ovat määrämittaisia.

Miten pystyy verrattain nuori ihminen tuottamaan tällaista tekstiä? No, kirjan takasivulla on kyllä lainaus Kyröltä: "Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun kutsuvat nuoreksi kirjailijaksi. Ennen tässä iässä saatiin lapsenlapsia tai reuma. Henkinen ikäni on vähintään 83. Haluan syödä viiliä ja kuunnella seinäkelloa, mutta kirjoja pitää muka kirjoittaa ja viedä lapsia tarhaan. Kyllä pitäisi olla useammin sunnuntai. Tai ainakin 1980-luku." 

Se yllätti, että kirjassa oli vakavuuttakin. Nuorena rintamalla samanikäisiä poikia kuoli, vaimo on hoitokodissa, ainoa ystävä vastikään haudattu. Tämä on vanhan ihmisen elämä, eikä pelkästään kattaus humoristista asioiden arvostelua.

Luetan tämän samantien veljellä ja miehellä, ja voin lämpimästi suositella kaikille, joilla on huumorintajua.  Kirja oli läpeensä niin mainio, että on vaikea valita tähän vain yhtä pätkää.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menin jäiden lähdön jälkeen rantaan. Monet ajat olin odottanut, että huomenna avataan kalakausi, ylihuomenna tehdään maitoon keitto, sinne perunaa, porkkanaa ja tölkistä herneitä ja ai että. Katiskalla piti se saalis vetää. Aina se on ollut talvet saunan seinustalla, hyvä katiska.

Vene oli paikoillaan, mutta oliko katiska? Kyllä ei ollut. Se oli hyvä katiska, ostettu Paanasen liikkeestä kesäkuussa kuusikymmentäneljä, minulla on mainos ja kuitit kuule ihminen tallella. Siihen aikaan sanomalehdet painettiin paremmalle paperille, niihin kirjoitettiin parempia juttuja ja kahvi maistui aamuisin paremmalle."

10/10

19. Arkadi & Boris Strugatski: Stalker

(Пикник на обочине, 1972)

216 s.

Tässä on taas nämä mun tiheämmät päivitykset :D Veljen suosittelema kirja, luin tämän jo joskus kesällä, mutta jostain syystä entryn kirjoittaminen jäi. Piti lainata tää nyt uudestaan kirjastosta ja selailla läpi, samalla lainasin kaks uutta kirjaa listalta.

Avaruusolennot ovat vierailleet maapallolla kuudella alueella ja jättäneet jälkeensä outoa teknologiaa ja kummallisia luonnonilmiöitä. Näitä alueita kutsutaan Vyöhykkeiksi, ja ne ovat vaarallisia sekä tarkasti vartioituja. Vyöhykkeiltä löytyvät esineet ovat kuitenkin haluttua mustan pörssin kauppatavaraa, joten nk. stalkerit tekevät alueille ryöstöretkiä.

Yksi vyöhykkeistä sijaitsee Marmontissa, Kanadassa, ja kirja kertoo siellä asuvasta stalkerista, Redrick Shoehartista.

Venäläinen scifi on käsitteenä niin kiehtova, että luen varmaan joskus lisää. Kirja oli ihan viihdyttävä -  teksti on rentoa ja puheenomaista, minkä ansiosta tunnelmiin pääsee hyvin sisälle. Juoni kokonaisuudessaan on melko mutkaton. 

- Ei, odottakaahan, Noonan sanoi. Jostakin syystä hän tunsi itsensä petetyksi. - Ellette te noin yksinkertaisia asioita tiedä... Tai olkoon, järjestä viis. Mutta entä Käynti? Mitä mieltä olette Käynnistä?

- Sen voin selittää, Valentin sanoi. - Kuvitelkaapa mielessänne huviretki...

Noonan hätkähti.

- Kuinka sanoitte?

- Huviretki. Kuvitelkaa metsä, tie ja niitty. Tieltä kääntyy niitylle auto, josta purkautuu nuoria ihmisiä pulloineen ja eväskoreineen, tyttöjä, transistoriradioita, kameroita... Sytytetään nuotio, pystytetään teltat, musiikki alkaa soida. Ja aamulla he lähtevät. Eläimet, linnut ja hyönteiset, jotka koko yön ovat kauhuissaan katselleet tapahtumia, ryömivät esille piilopaikoistaan. Ja mitä ne näkevät? Ruohikolle on valunut voiteluöljyä ja bensiiniä, käyttökelvottomia sytytystulppia ja öljynsuodattimia ajelehtii hujanhajan. Maassa lojuu trasseleita, rikkinäisiä polttimoita, joku on hukannut jakoavaimen. Lokasuojista on irronnut jollakin kaukaisella suolla tarttunutta kuraa... No ja tiedättehän, nuotion jäljet, järsittyjä omenoita, karamellipapereita, säilykepurkkeja, tyhjiä pulloja, jonkun nenäliina, jonkun kynäveitsi, vanhojen sanomalehtien riekaileita, kolikoita, kuihtuneita kukkia muilta niityiltä...

- Ymmärrän, Noonan sanoi. - Huviretki tienpientareelle.

- Nimenomaan. Huviretki jonkin kosmisen tien varteen. Ja te kyselette minulta, palaavatko ne vai eivätkö.

7.5/10

0: Riikka Pulkkinen - Totta

(2011)

335s.

Erittäin hienosti kirjoitettu kirja, joka aluksi vaikutti erittäin epäkiinnostavalle, sillä kirja oli osittain kuolevasta mummosta, eikä kuolevat mummot liikuta minua. Onneksi jossain vaiheessa kirjaan tuli mukaan henkilö, jonka tarina ja kohtalo kiinnosti enemmän ja kirjaa piti alkaa ahmia. Teksti oli aika raskasta, joten tähän tuhraantuikin pitkä aika tai siis jotain reilu viikko. Pulkkisen toinen kirja Raja odottelee minua jo, ja kunhan tästä olen toipunut niin aion sen kyllä lukea. Väliin pakko saada jotain kevyempää kirjaillisuutta vaan.

Kirjassa kertojina ovat mummo Elsa, hänen miehensä Martti, heidän tyttärensä Ella, Ellan tytär Anna, sekä Ellan hoitaja Eeva. Hahmoista oli enimmäkseen helppoa pysyä kärryillä, siis kuka milloinkin kertoi tarinaa. Ella vaikutti aika rasittavalle, muista hahmoista pidin. En tiedä menikö multa jotain ohi, kun en sitä Linda-kuviota täysin sisäistäny, ehkä joku saa kertoa tarkemmin. Mummo siis kuolee ja kertoo kolmiodraamasta 60-luvulla.

Kipu palaa miehen katseeseen. Joku toinen, vuosien päässä minusta ja minun kaltaisistani kivettää ilmeensä nähdessään kivun. Mutta minä olen minä enkä ole oppinut sellaisia tapoja. En ole oppinut, miten sanoa jollekulle kyllän jälkeen ei. Jos rakastuu kerran, avaa itsensä iäksi toiselle, antaa itsensä kokonaan. Minun käteni sanovat ei, puristuvat nyrkkiin, mutta mies avaa minut taas kerros kerrokselta.

8/10

47. George Orwell: Eläinten vallankumous

(1945)

126s.

Jee! Sain luettua kirjan! Listalta! Tähän ei kyllä kauaa mennyt, sivuja oli noin vähän ja teksti oli kepeää, vaikka aihe kai oli syvällinen. Aluksi teksti tuntui vähän naivilta, mutta pian tykkäsinkin, en tiiä miten oon selvinny näinkin pitkään tätä lukematta. No eipä kyllä oo ainoo klassikko mistä oon ollu paitsi. 

Kirja kertoo maatilasta, jossa eläimiä kohtelee huonosti herra Jones. Yksi sioista ehdottaa, että eläimet nousisivat kapinaan ja näin käykin, Jones ajetaan tilalta pois. Eläimet kirjoittavat seinälle säännöt itselleen ja alkavat hoitaa tilan töitä. Kaikille luvataan enemmän ruokaa, vähemmän työtä ja mukavammat olot. Lopulta kuitenkin käy niin, että vain siat elävät hyvin ja muut eläimet kärsivät. Osa teloitetaan. Siat alkavat elää yhä enemmän ja enemmäin kuin ihmiset, eikä heitä lopulta erota toisistaan.

Äänestys pantiin toimeen heti, ja ylivoimainen enemmistö oli sitä mieltä, että rotat olivat tovereita. Vain neljä äänesti vastaan, kaikki kolme koiraa ja kissa, jonka jälkeenpäin havaittiin äänestäneen kummankin vaihtoehdon puolesta.

8,5/10