Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

(Finnen von Sinnen: Von einem, der auszog, eine finnische Frau zu heiraten, 2010)

245 s.

(Listan ulkopuolelta)

Luin tämän muistaakseni viime joulukuussa. Olin kirjastossa työharjoittelussa ja osui palautustiskissä istuessa käteen, kiinnostuin ja lainasin itselle. Suomalaisen naisen kanssa naimisissa olevan saksalaisen filosofin näkemyksiä Suomesta ja suomalaisuudesta. Humoristiseen sävyyn kirjoitettu.

Saksalaisen miehen sukellus vieraaseen kulttuuriin on kiinnostavaa luettavaa juurikin suomalaiselle, kun saa uutta näkökulmaa itselle tuttuihin asioihin. Muitahan tämä kirja tuskin kiinnostakaan kuin saksalaisia ja suomalaisia :D Pienenä pohjoisena kansana me suomalaiset kuulemme mielellämme, mitä Muu Maailma meistä ajattelee ("Suomi mainittu!"), ja tässä sitä mielipidettä nyt sitten on. Suomalaista lukijaa tietenkin imartelee kirjassa esiintyvä runsas suomalaisuuden ylistäminen, ja meidät kuvataan hyvin ainutlaatuisena ja kiehtovana kansana. A vot!

Ihan suloinen ja hauska kirja. Minua hieman hämäsi muutama täysin irralliselta ja tarpeettomalta vaikuttava seksuaalissävytteinen kohtaus.

Ovi ei ole lukossa. Anu-mummilla on tummanharmaa matkahuopa hartioilla ja papiljotit päässä, ja hän toivottaa meidät sydämellisesti tervetulleiksi, antaa oikein kättäkin minulle ja hymyilee vankkakehyksisten pullonpohjalasiensa läpi. Kun on juteltu varttitunti iloisesti niitä näitä, tajuan vasta, että muuan "Herr Kuckelmann", jonka ympärillä keskutelu on pyörinyt, olenkin minä itse.

7.5/10

Tuomas Kyrö: Miniä

(2012)

122 s.

(Listan ulkopuolelta)

No niin, nyt oon lukenut kaikki kolme Mielensäpahoittaja-kirjaa, ja niiden paremmuusjärjestys on minulle aika selkeä.

1. Mielensäpahoittaja (10/10)

2. Miniä (9/10)

3. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (8/10)

Miniä on kirjoitettu eri tavalla kuin kaksi aiempaa - nimensä mukaisesti miniän näkökulmasta. Erilainen kerronta tuo tähän jotain uutta. 

Miniän odotettu, rauhallinen viikonloppu yksin kotona muuttuu joksikin aivan muuksi, kun mies soittaa Sysi-Suomesta laittavansa isän taksilla Helsinkiin. Jo appiukon kanssa kaksin pärjääminen koettelee miniän rajoja, mutta kaiken kukkuraksi lauantaiaamuna tulee yllätyssoitto töistä. Miten käy, kun ukkoa ei voi jättää yksin, vaan hänet on otettava mukaan tärkeälle työkeikalle? 

Nauroin useaan otteeseen ääneen. Kirjassa on kuitenkin ensimmäisen Mielensäpahoittajan tapaan myös ripaus vakavuutta ja surullisuutta, kun loppupuolella puhutaan lyhyesti Mielensäpahoittajan vaimon Alzheimerista.

9/10

Ozzy Osbourne ja Chris Ayres: Minä, Ozzy

(I Am Ozzy, 2009)

410 s.

(Listan ulkopuolelta)

Jos Ozzy kiinnostaa, niin tää on taatusti viihdyttävä lukukokemus. Parasta on se, että kaikki on tosiaan Ozzyn omin sanoin kertomaa, joten lukiessa melkein tuntuu kuin istuisi pimeyden prinssin kanssa samassa huoneessa kuuntelemassa tarinointia. Kirjassa on rutkasti huumoria ja rellestystä, mutta myös vakavuutta ja vaikeita asioita. Tosi informatiivinen ja kattavan oloinen pläjäys, Ozzyn lapsuudesta aina 2000-luvulle saakka.

Ozzy on ihana <3 

Sharon kuitenkin vahti minua kuin haukka, eikä Georgen kotiviiniä voinut tissutella hänen nähtensä. Pulloja oli turha enää jemmata uuniin, joten aloin haudata niitä puutarhaan. Ongelma vain oli, että koska kaivelin kätköt aina kännissä, minulla ei ollut seuraavana päivänä aavistustakaan, minne pullot oli haudattu. Saatoin heilua lapion kanssa puutarhassa aamukahteen asti ja kääntää koko nurmikon ympäri. Kun Sharon tuli aamiaiselle ja katsahti ulos ikkunasta, piha oli täynnä multakasoja. "Voi vittu", sanoin Sharonille. "Tänä vuonna on muuten äkäisiä myyriä."

10/10 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

(2012)

130 s.

(Listan ulkopuolelta)

Vaimo on Kuusikodin vuodeosastolla, ja isännällä on nälkä. Miten käy Mielensäpahoittajan, kun iät kaiket on vaimo laittanut ruuan pöytään ja nyt pitäisikin pärjätä yksin? Entä mikä kaikki on nykypäivän ruokamaailmassa vikana?

Tämä oli hauska, mutta ei ihan niin hauska kuin ensimmäinen Mielensäpahoittaja. Ei tässä kuitenkaan aika hukkaan mene, joten jos tykkäsi siitä ekasta niin kannattaa kyllä lukea tämäkin. 

"P.S. Apiturienttien pitäisi heittää rekkalavoiltaan perunoita eikä karamellia. Keitettyjä tietenkin, ettei ketään satu päähän. Taikka sitten ihmisille kypärät päähän. Tarkkoja heittoja, ettei mene yksikään peru hukkaan."

8/10

3. Frank Herbert: Dyyni

(Dune, 1965)

280s. + 251s. + 262s.

Dyyni-sarjan ensimmäinen kirja, joka on suomennettu kolmessa osassa. Veljen suosittelema tieteiskirjallisuuden klassikko, jonka lukemiseen multa meni kaikki viisi kirjaston uusintakertaa :D Aloitin kesällä ja luin ensimmäisen osan, aloitin toista muutaman sivun ja sitten tuli pitkä tauko. Tauon jälkeen katsoin parhaaksi aloittaa taas alusta, ja luin ekan osan uudelleen. Ja taas tuli tauko! Lopulta päädyin lukemaan ekan osan KOLMANNEN kerran ja samoilla tulilla sain luettua loputkin osat. On se joskus vaikeeta. Tämä selittää nyt sen, miksi en oo puoleen vuoteen kirjoittanut yhtään entryä. Onneksi Mörri on pysynyt ahkerana ja päivittänyt blogia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kauas tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on levittäytynyt asumaan lukemattomille planeetoille. Planeetoilla hallitsevat eri suursuvut, ja ylimmässä vallassa universumissa on Padišah-keisari. Teknologiaa on, mutta ajattelevista koneista on luovuttu ja niiden sijaan keskitytty ihmisten henkiseen ja fyysiseen kouluttamiseen. Bene Gesserit -järjestön päämääränä on jalostaa ihmisrotua yhä pidemmälle.  

Tapahtumien keskuksena on aavikkoplaneetta Arrakis, joka tunnetaan myös nimellä Dyyni. Keskeisimpiä henkilöitä ovat herttuan poika Paul Atreides ja hänen äitinsä, benegesseriitta lady Jessica. Suuressa osassa ovat myös Arrakisin alkuasukkaat, aavikoiden hiekkakansa fremenit.

Kirja yhdistelee politiikkaa, uskontoa, ekologiaa, mystiikkaa ja paljon muuta. Kokonaisuus on hämmästyttävän syvä, Herbert on todellakin luonut kokonaisen maailman. Yksityiskohtia ja taustatietoa on valtavasti. Monimutkaiset motiivit ja yhteydet tekevät lukemisesta välillä hieman raskasta, pitää siis todellakin syventyä. Myös sanastoon sisälle pääseminen vaatii vähän keskittymistä, ja siinä mielessä ekan osan lukeminen useampaan kertaan ei ollut yhtään pahitteeksi. 

Kirjan paikka klassikkona on helppo ymmärtää. Herbert kirjoitti Dyynin vuonna 1965, mutta mikään ei vanhenna sitä luettuna vuonna 2012. Tietokoneiden puuttuminen on siihen suuri syy, sillä useinhan vanhempi scifi kompastuu nykyään siihen, että tieteisfiktiona esitetyt asiat ovatkin jo ihan arkipäivää, elleivät suorastaan vanhentuneita.

Nousi mun lempikirjojen joukkoon.

"Rohto on vaarallista", nainen sanoi, "mutta se antaa näkökyvyn. Kun totuudensanoja on rohdon vaikutuksen alaisena, hän voi katsoa moniin paikkoihin muistissaan - ruumiinsa muistissa. Me katsomme pitkin niin monia menneisyyden teitä... mutta vain naisten teitä." Hänen äänensä alkoi kuulostaa surulliselta. "Mutta on paikka minne ei kukaan totuudensanoja voi nähdä. Se inhottaa ja kauhistuttaa meitä. Sanotaan, että kerran on tuleva mies, jolle rohto lahjoittaa sisäisen silmän. Hän katsoo sinne minne me emme voi nähdä - sekä naisellisiin että miehisiin menneisyyksiin."

"Teidän Kwisatz Haderachinne?" 

"Niin, hän joka voi olla monessa paikassa yhtaikaa: Kwisatz Haderach. Monet miehet ovat yrittäneet rohtoa...hyvin monet, mutta kukaan ei ole onnistunut."

"Hekö yrittivät ja epäonnistuivat kaikki?"

"Voi ei." Nainen pudisti päätään. "He yrittivät ja kuolivat."

9.5/10

Markus Kajo: Kettusen kootut

(1996)

428 s.

Listan ulkopuolelta. Mörri suositteli, löytyi kirpparilta. Sisältää pakinat Kajon kolmesta Kettus-kirjasta (Kettusen kirja 1989, Kettusen toinen tuleminen 1991, Kettusen kolmas 1995).

Kirja koostuu siis lyhyistä pakinoista - lyhyimmät muutaman rivin, pisimmät vähän yli sivun mittaisia. On siis helppo lukea, vaikkei olisi paljon kerralla aikaa. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, enimmäkseen ihmetellään ihmisten toimintaa ja erilaisia ilmiöitä, sekä mietitään miten jotkut asiat voisivat olla hieman toisin.

Osa pakinoista oli hyvinkin hauskoja, osa tuntui vähän muka-nokkelilta. Kajon tyyli on kuitenkin miellyttävä, sellainen hyvin vanhahtava kuten pakinointiin sopii. Juurikin sanavalinnat ja kirjoitustyyli tuovat sitä hauskuutta näissä. Kaikenkaikkiaan leppoisa kirja.

Jos haluatte nähdä maailman säälittävimmän näköisen petoeläimen, menkää kirjastoon (niitä on ympäri maata) ja etsikää eläinkirjasta gaviaali, joka elää Intiassa. Se on niin kuin krokotiili, mutta sillä on kapea, surkea nokka, josta tulee mieleen vekseli, paperinaru ja muu apea. Silmäkulmat on gaviaalilla siihen nokkaan nähden liian isot, niin että gaviaali näyttää koko ajan siltä, että sillä on tuhottomasti maksamattomia laskuja ja muita huolia, mutta ei kavereita, eikä koskaan saa leikkiä se lyödä. - Ei liikaa pidä ihmisen miettiä gaviaalin naamaa, tai tulee siitä henkilön päähän liian melankoolinen olo.

7.5/10

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

(1977)

128 s.

Listan ulkopuolelta. Tämäkin on Pielaveden kirjaston poistoista, voi mikä aarre! Ostin tämän 6-vuotiaalle kummitytölleni, mut luin ensin itse vanhojen aikojen muistoksi. Isä on lukenut tätä mulle kun olin pieni, en oo ihan varma oonko itse lukenut koskaan tätä ennen. 

Nuori Reeta-tyttö on perheensä kanssa viettämässä kesälomaa rannikolla, kun mereltä huuhtoutuu hänen luokseen litimärkä nalle. Nalle on ajelehtinut yksinäisenä maailman merillä vuoden päivät, ja ystävystyy välittömästi Reetan ja hänen Laulavan Lintukoiransa kanssa. Kaikki kolme pitävät runoilusta ja laulujen keksimisestä, joten kirjassa on paljon riimittelyä.

Tiesin että tämä on hyvä, mutta en muistanut että näin hyvä! Hauska ja hellyyttävä kirja. Tämä on oikein hyvää lukemista aikuisellekin, jos vähän lapsenmieltä löytyy. Kirjoitustyyli on mainio.

- Hei siellä, sanoi Uppo-Nalle tähdille ja samalla se tunsi, miten yökaste laskeutui sen turkille. Uppo-Nalle tuli kosteammaksi ja tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi. Se ei edes säikähtänyt kun joku mourusi läheisyydessä. 

- Kas, vanhan kalastajan kissa ja värittömänä, sanoi Reeta.

- Missä sen värit ovat? kysyi Uppo-Nalle. Reeta kertoi:

Kuutamossa kissoista pois värit katoaa.

Punainen ja keltainen on silloin harmajaa.

Pissalle kun kuutamossa kulkee kissapolo,

sillä on niin kummallisen ahdistunut olo.

Siksi kissa kuutamossa ryhtyy naukumaan,

kuullaksensa onko edes ääni ennallaan.

10/10

Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

(Белый Бим Чёрное ухо, 1971)  

252 s.

 

Listan ulkopuolelta, löysin Pielaveden kirjaston poistomyynnistä. Luin tämän jo vähän aikaa sitten.

Vanhan miehen sydänystävä on hänen gordoninsetterinsä Bim, joka on värityksensä vuoksi saanut lempinimen Mustakorva. Ivan rakastaa koiraansa yli kaiken, ja koira häntä. Kun Ivanin on lähdettävä Moskovaan sydänleikkaukseen, hän pyytää naapurin rouvaa käymään Bimin luona ja pitämään tästä huolta. Bim on kuitenkin onneton ilman isäntäänsä ja karkaa, ainoana päämääränään löytää hänet. Matkallaan koira kohtaa erilaisia ihmisiä ja huomaa, etteivät kaikki ole yhtä lempeitä ja luotettavia kuin hänen Ivaninsa.

Kirja on hyvin koskettava kertomus koiran ehdottomasta rakkaudesta ja uskollisuudesta. Oon tosi herkkis, joten tämän lukeminen oli aikamoinen kokemus. Lieventävänä asianhaarana toimi se, että luin tämän Pielavedellä ja ympärillä oli koko ajan ihmisiä, joten nieleskelin liikutusta parhaani mukaan :D Jos olisin lukenut kotona, olisin melko varmasti kyynelehtinyt enemmän. 

Tästä on nyt vähän vaikeeta kertoa, kun en halua paljastaa mikä tässä oli niin raastavaa!

Kirjoitustyyli oli miellyttävä, aika paljon samanoloinen kuin Stalkerissa, ett onko tää nyt jotain 70-luvun neuvostotyyliä sitten?

Bim uskoi ihmisen hyvyyteen. Usko on suuri asia. Ja rakkaus. Jollei koiralla ole tuota uskoa - se ei ole enää mikään koira vaan vapaa susi tai (mikä vielä pahempaa) kulkurakki. Nämä kaksi mahdollisuutta ovat jokaisen koiran valittavissa, jos se lakkaa uskomasta isäntäänsä ja lähtee tämän luota tai jos se ajetaan pois. Mutta surku on sellaista koiraa joka menettää rakkaan ystävänsä, ihmisen, ryhtyen etsimään ja odottamaan häntä. Silloin se ei pysty olemaan sen enempää vapaa susi kuin tavallinen kulkukoirakaan vaan jää siksi samaksi koiraksi kuin ennenkin, syvästi uskolliseksi menetetylle ystävälleen mutta yksinäiseksi elämänsä loppuun asti.
En ryhdy, rakas lukijani, kertomaan niistä monista tositarinoista, jotka kuvailevat tuollaista vuosikautista ja koiran elämän loppuun kestävää uskollisuutta. Minä kerron vain yhdestä ainoasta, Bimistä jolla oli musta korva.

9.5/10

18. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

(2007)

270 s.

Taas Mörrin suosittelema kirja, josta löytyy myös Mörrin entry.

Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka on lapsesta asti haaveillut olevansa ruotsalainen. Hänen mielestään Ruotsi on joka suhteessa ihanteellinen maa - ruotsalainen sosiaalidemokratia pitää huolen kansalaisista, ruotsalainen empatia on ehtymätön luonnonvara, idylliset ruotsalaisperheet kasvattavat tasapainoisia yhteiskunnan jäseniä. 

Kirja kertoo siis Mikon ruotsalaisuudentavoittelusta, enempää en sano etten spoilaa.

Ennakkoon odotin Mikko Virtasen olevan vain koominen Ruotsi-fanaatikko, mutta melko pian selvisi että hän on vähän enemmän. Olin siis positiivisesti yllättynyt, että Mikko ei olekaan ihan terve :D Meno käy ennen pitkää aika hulluksi, ja sitä oli viihdyttävää lukea. Tykkäsin tästä kirjasta vähän enemmän kuin etukäteen olisin odottanut siis.

  

Jos oli Per Albin kansankodin isä, oli Tage Erlander luotettava rakentaja. Hän oli viimeiseen pisaraan kansankodin mies. Hänen kotinumeronsa 256271 oli puhelinluettelossa. Pääministerille sai soittaa jos maassa oli jotain vialla. Harvoin kenenkään tarvitsi soittaa. Minulla on numero matkapuhelimessani, siinä lukee vain "Tage", en tunne muita Tageja, ei ole muita Tageja. Soitan siihen joskus vaikeina hetkinä. Siellä vastaa Solveig Nilsson. Hän toivoo etten soittaisi niin usein.

8.5/10

15. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

(2010)

130 s.

Tämä oli ihan helevetin hyvä kirja! Mörrin suosittelema, ja blogista löytyy myös Mörrin kirjoittama entry tästä. Nauroin paljon ääneen, vähintään joka toisella sivulla oli jotain mikä olis tehnyt mieli lukea ääneen kanssaihmisille.

Mielensäpahoittaja on vanha perisuomalainen mies, joka rohkenee kertoa mikä asioissa on vikana. Kyllä pitäisi kaiken olla niinkuin ennen vanhaan. Nykypäivänä lähettelee miniät ystävänpäiväkortteja, jouluna syödään kalkkunaa, ihmiset eivät osaa jonottaa, hanavedestä pitää kahvilassa maksaa, Arvi Lind on poistunut studiosta, ihmisillä ei ole talkoohenkeä ja mäkihyppylähetykset ovat määrämittaisia.

Miten pystyy verrattain nuori ihminen tuottamaan tällaista tekstiä? No, kirjan takasivulla on kyllä lainaus Kyröltä: "Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun kutsuvat nuoreksi kirjailijaksi. Ennen tässä iässä saatiin lapsenlapsia tai reuma. Henkinen ikäni on vähintään 83. Haluan syödä viiliä ja kuunnella seinäkelloa, mutta kirjoja pitää muka kirjoittaa ja viedä lapsia tarhaan. Kyllä pitäisi olla useammin sunnuntai. Tai ainakin 1980-luku." 

Se yllätti, että kirjassa oli vakavuuttakin. Nuorena rintamalla samanikäisiä poikia kuoli, vaimo on hoitokodissa, ainoa ystävä vastikään haudattu. Tämä on vanhan ihmisen elämä, eikä pelkästään kattaus humoristista asioiden arvostelua.

Luetan tämän samantien veljellä ja miehellä, ja voin lämpimästi suositella kaikille, joilla on huumorintajua.  Kirja oli läpeensä niin mainio, että on vaikea valita tähän vain yhtä pätkää.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun menin jäiden lähdön jälkeen rantaan. Monet ajat olin odottanut, että huomenna avataan kalakausi, ylihuomenna tehdään maitoon keitto, sinne perunaa, porkkanaa ja tölkistä herneitä ja ai että. Katiskalla piti se saalis vetää. Aina se on ollut talvet saunan seinustalla, hyvä katiska.

Vene oli paikoillaan, mutta oliko katiska? Kyllä ei ollut. Se oli hyvä katiska, ostettu Paanasen liikkeestä kesäkuussa kuusikymmentäneljä, minulla on mainos ja kuitit kuule ihminen tallella. Siihen aikaan sanomalehdet painettiin paremmalle paperille, niihin kirjoitettiin parempia juttuja ja kahvi maistui aamuisin paremmalle."

10/10

19. Arkadi & Boris Strugatski: Stalker

(Пикник на обочине, 1972)

216 s.

Tässä on taas nämä mun tiheämmät päivitykset :D Veljen suosittelema kirja, luin tämän jo joskus kesällä, mutta jostain syystä entryn kirjoittaminen jäi. Piti lainata tää nyt uudestaan kirjastosta ja selailla läpi, samalla lainasin kaks uutta kirjaa listalta.

Avaruusolennot ovat vierailleet maapallolla kuudella alueella ja jättäneet jälkeensä outoa teknologiaa ja kummallisia luonnonilmiöitä. Näitä alueita kutsutaan Vyöhykkeiksi, ja ne ovat vaarallisia sekä tarkasti vartioituja. Vyöhykkeiltä löytyvät esineet ovat kuitenkin haluttua mustan pörssin kauppatavaraa, joten nk. stalkerit tekevät alueille ryöstöretkiä.

Yksi vyöhykkeistä sijaitsee Marmontissa, Kanadassa, ja kirja kertoo siellä asuvasta stalkerista, Redrick Shoehartista.

Venäläinen scifi on käsitteenä niin kiehtova, että luen varmaan joskus lisää. Kirja oli ihan viihdyttävä -  teksti on rentoa ja puheenomaista, minkä ansiosta tunnelmiin pääsee hyvin sisälle. Juoni kokonaisuudessaan on melko mutkaton. 

- Ei, odottakaahan, Noonan sanoi. Jostakin syystä hän tunsi itsensä petetyksi. - Ellette te noin yksinkertaisia asioita tiedä... Tai olkoon, järjestä viis. Mutta entä Käynti? Mitä mieltä olette Käynnistä?

- Sen voin selittää, Valentin sanoi. - Kuvitelkaapa mielessänne huviretki...

Noonan hätkähti.

- Kuinka sanoitte?

- Huviretki. Kuvitelkaa metsä, tie ja niitty. Tieltä kääntyy niitylle auto, josta purkautuu nuoria ihmisiä pulloineen ja eväskoreineen, tyttöjä, transistoriradioita, kameroita... Sytytetään nuotio, pystytetään teltat, musiikki alkaa soida. Ja aamulla he lähtevät. Eläimet, linnut ja hyönteiset, jotka koko yön ovat kauhuissaan katselleet tapahtumia, ryömivät esille piilopaikoistaan. Ja mitä ne näkevät? Ruohikolle on valunut voiteluöljyä ja bensiiniä, käyttökelvottomia sytytystulppia ja öljynsuodattimia ajelehtii hujanhajan. Maassa lojuu trasseleita, rikkinäisiä polttimoita, joku on hukannut jakoavaimen. Lokasuojista on irronnut jollakin kaukaisella suolla tarttunutta kuraa... No ja tiedättehän, nuotion jäljet, järsittyjä omenoita, karamellipapereita, säilykepurkkeja, tyhjiä pulloja, jonkun nenäliina, jonkun kynäveitsi, vanhojen sanomalehtien riekaileita, kolikoita, kuihtuneita kukkia muilta niityiltä...

- Ymmärrän, Noonan sanoi. - Huviretki tienpientareelle.

- Nimenomaan. Huviretki jonkin kosmisen tien varteen. Ja te kyselette minulta, palaavatko ne vai eivätkö.

7.5/10

46. Theodore Sturgeon: Enemmän kuin ihminen

(More Than Human, 1953)

211 s.

Huh, kylläpäs kesti että sain taas kokonaisen kirjan luettua! Mulla oli tuossa muutto päällä ja kaikkee, mutta toivottavasti nyt taas vähän tiheämmin päivityksiä. Tämänkertainen kirja on veljen suosittelema.

Juonesta ei pysty paljon kertomaan ilman että spoilaa koko kirjan idean. No, päähenkilöitä on varsinaisesti seitsemän, ja heillä kaikilla on jonkinlaisia erikoisia kykyjä (telekinesiaa, telepatiaa jne.). Nämä henkilöt ajautuvat yhteen ja huomaavat ryhmänä olevansa jotain erilaista.

Tämä oli mulla pitkään kesken ennenkuin sain luettua loppuun, joten päädyin lukemaan tämän heti uudelleen. Oon muutenkin sitä mieltä, että usein kirjasta saa kaiken irti vasta toisella lukukerralla. Tai ehkä se johtuu vaan mun seulasta muistista, että kirjan loppupuolella oon jo unohtanut mitä alussa tapahtui... No oli miten oli, toinen lukukerta selvensi tarinaa huomattavasti ja tykkäsin kirjasta enemmän kuin aluksi. Oli aika intensiivinen lukukokemus, henkilöihin pääsi hienosti sisälle. 

Janie astui hiljaa ulos huoneesta ja pysähtyi heti kun oli päässyt äitinsä silmien ulottumattomiin. Kalpea nuori mies, jolla oli kirkkaat mustat silmät, kumartui äkkiä häntä kohti. Janie vastasi hänen tuijotukseensa. Nuoren miehen kasvoille ilmestyi hämmentynyt ilme. Hän ojensi kätensä, seisahtui ja painoi sen sitten otsalleen. Se valahti alas peittäen hänen mustat silmänsä. 

"Älä koskaan tee tuota toistamiseen", Janie sanoi juuri niin lujaa että mies kuuli. Sitten hän lähti huoneesta. 

"Wima", nuori mies sanoi käheällä äänellä. "Tuo lapsi on telepaatikko."

"Roskaa", Wima sanoi hajamielisesti keskittyen tuijottamaan lihavan miehen mutrusuuta. "Minä annan hänelle vitamiineja joka päivä."

8/10

1. Bret Easton Ellis: Amerikan Psyko

(American Psycho, 1991)

448 s.

Mörri suositteli ja lainasi. Sillä olis kai ollut tämä myös englanniksi (?), mutta jostain syystä sen kummemmin ajattelematta otin lainaan suomenkielisen version. Välillä kieli vähän tökki, mutta ei kuitenkaan niin paljoa etten olis pystynyt lukemisesta nauttimaan.

Patrick Bateman on varakas, yläluokkainen nuori mies, jonka elämäntyyli on kallis ja hienostunut. Päällepäin hän on kuin kuka tahansa Wall Streetin juppi, mutta virheettömän ulkokuoren alla piilee neuroottinen sarjamurhaaja. 

Patrick on kirjan kertoja, joten lukiessa eletään hänen päänsä sisällä, ja kirjan edetessä ilmenee koko ajan enenevässä määrin merkkejä Patrickin murenevasta mielenterveydestä.

Tämä oli kyllä hieno kirja. Olin aiemmin nähnyt vain leffan, joka oli kyllä sinällään hyvä, mutta ei pystynyt kirjan tavoin avaamaan Patrickin hahmoa. Parasta antia oli kirjan loppupuolella, kun Patrick alkaa toden teolla seota. 

Tappaminen on Patrickille melko arkipäiväinen asia, ja hän kertoo tekemistään murhista (yksityiskohtaisesti) yhtä suurella tunteella kuin kuvailee (vielä yksityiskohtaisemmin) tapaamiensa ihmisten vaatteita. Irtileikattuja vaginoita mainitaan sivulauseissa. Patrick on ihana <3

Vaikka olen ensin tyytyväinen itseeni, äkkiä sisälleni jysähtää murheellinen epätoivo siitä, miten hyödytöntä, miten erinomaisen kivutonta on ottaa lapselta henki. Tällä edessäni olevalla pienellä ja kouristuneella ja verisellä esineellä ei ole mitään varsinaista historiaa, mitään merkittävää menneisyyttä, eikä mitään ole oikeastaan menetetty. On paljon pahempaa (ja nautinnollisempaa) ottaa hengiltä parhaassa iässään oleva mies tai nainen, jonka henkilöhistoria on täydellä alulla ja jolla on puoliso, ystäväverkosto, ura; joku sellainen, jonka kuolema järkyttää monin verroin lapsen kuolemaa enemmän paljon useampia pohjattomaan suruun kykeneviä ihmisiä ja pilaa ehkä paljon useamman ihmisen elämän kuin tämän pojan tarkoitukseton, mitätön kuolema.

9/10

13. Jack Ketchum: The Girl Next Door

     (1989)

         340 s.

Perustuu löyhästi Sylvia Likensin murhaan. Tapauksesta on tehty myös elokuva An American Crime, jonka olin nähnyt ennen kirjan lukemista. 

Kertojana toimii 12-vuotias David, joka asuu pienessä ja rauhallisessa lähiössä. Naapurin perheeseen saapuvat asumaan 14-vuotias Meg ja hänen pikkusiskonsa Susan, joiden vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa. Perheen äiti on tytöille ankara, ja normaalin rajoissa oleva kurittaminen muuttuu ennen pitkää kiduttamiseksi, johon osallistuvat myös perheen ja naapuruston lapset. 

En oikein tiiä, mitä tämmösestä kirjasta vois sanoa. Saako sanoa että oli hyvä? Mua kiinnostaa ihmisten julmuus, ja tässä sitä oli kuvattu runsaasti. Erityisen lukukokemuksesta tekee se, kuinka kärkkäästi lapset osallistuvat väkivaltaan. 

They'd removed the gag once they'd finished, knowing she was too weak now to say much anyhow. Her lips were puffy and swollen. One of her eyes was closing, turning red and purple. I saw three or four new cigarette burns on her chest and collarbone and one on her inner thigh. The triangular burn from Ruth's iron was an open blister now. There were bruises on her ribs and arms and over her calves and thighs where Willie'd cut her the day before.

8.5/10

petran lukulista

1. Bret Easton Ellis: Amerikan Psyko

2. Flora Rheta Schreiber: Sybil

3. Frank Herbert: Dyyni

4. Mika Waltari: Suuri illusioni

5. Stanislav Lem: Solaris

6. Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini

7. Sofi Oksanen: Puhdistus

8. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

9. Joku Auschwitz-kirja (:D)

10. Markiisi de Sade: Sodoman 120 päivää

11. joku Chuck Palahniukin kirja

12. Anna -Leena Härkönen: Häräntappoase

13. Jack Ketchum: The Girl Next Door

14. Paul Ekman: Telling lies

15. Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

16. Irvine Welsh: Trainspotting

17. Erlend Loe: Supernaiivi

18. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

19. Arkadi ja Boris Strugatski: Stalker

20. Mary Stewart: Kristalliluola

21. Robert Holdstock: Alkumetsä
22. Isaac Asimov: I, Robot
23. Michael Crichton: Kongo
24. Michael Ende: Tarina vailla loppua
25. George Dawes Green: Luolamies
26. Harry Harrison: Ruostumaton teräsrotta
27. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
28. Richard Morgan: Muuntohiili
29. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
30. Mary Shelley: Frankenstein - Uusi Prometheus
31. David Baldacci: Voittaja
32. Ray Bradbury: Fahrenheit 451
33. Robert Heinlein: Tuomiopäivän komedia
34. Ursula Le Guin: Pimeyden vasen käsi
35. Frederik Pohl: Avaruuden portti
36. H.F. Saint: Näkymättömän miehen muistelmat
37. John Wyndham: Käenpojat
38. Alfred Bester: Määränpäänä tähdet
39. Greg Bear: Veren musiikkia
40. Arthur C. Clarke: Uhka avaruudesta
41. Carl Sagan: Ensimmäinen yhteys
42. Connie Willis: Tuomiopäivän kirja
43. Petri Tamminen: Väärä asenne
44. Dean Koontz: Kylmä tuli
45. Dan Simmons: Yön lapset
46. Theodore Sturgeon: Enemmän kuin ihminen
47. P.C. Jersild: Sielun silmin
48. Anssi Asunta: Kolmas Aikakirja
49. Donald E. Westlake: Kuuma kivi
50. Robin Cook: Kuume